Asuminen on aikansa kuva.  Se, miten on eri aikoina asuttu, kertoo hyvin kunkin ajan elintasosta, teknologiasta ja kulttuurista. Sodan jälkeisessä Suomessa rintamamiestalo oli se sota-ajan innovaatio, joka piti kansan toiminnassa ja joka innovaationa levisi sekä kaupunkeihin että maaseudulle. Parhaiden arkkitehtien piirustukset mahdollistivat puun tehokkaan käytön, tee-se-itse rakentamistekniikka sopi rintamalta kotiin tulleille sekä samanaikainen valtion maanhankinta ja kuntien puutarhatonttien kaavoitus tukivat kansan omatoimista asuntorakentamista.

Uudet kaupunginosat uuden ajattelun edistäjänä. Kaupunkirakentamisella on ollut aina vahva rooli uusimman osaamisen esille tuojana. 1920-luvulla rakennettu Puu-Käpylä oli puutarhamaisena kaupunginosana sosiaalisen asuntotuotannon edelläkävijä Suomessa. Maailmankuulu Tapiola Garden City 1950-luvulla toi tuulahduksen kansainvälisestä kaupunkikehittämisestä, jossa kohderyhmäksi nostettiin lapsiperhe. Ekologiatietoisuus levisi Viikin ekokaupunginosan rakentamisen mukana 1990-luvun Suomessa. Asukkaan ja käyttäjän ääni alkoi kuulua samalla kun Arabianrannan kaupunginosa nousi Helsingin itärantaan 2000-luvun kuluessa.

Asuminen laajentui teknologian ja palvelujen alustaksi. Tieto- ja viestintäteknologia on kehittynyt huimin harppauksin viimeisen 20 vuoden aikana. Etenkin 2000-luvulla asumisen rooli ja merkitys uuden teknologian ja palvelujen kehitysalustana on avautunut monille perinteisille teollisuuden klustereille. Living Lab –kehitysympäristöjä on toteutettu monen osaamisklusterin tueksi, vaikkakin vielä melko lyhytjänteisesti ja kevyellä rakenteella. Seuraavana kehitysvaiheena on nostaa kehittämisen rimaa ja koota aitoihin ympäristöihin liittyvä asumisen kansainvälistyvä superklusteri – koti, kortteli, kaupunginosa ja kaupunki.

Pitkäjänteinen kehittäminen tuo kilpailukykyä kansainvälistymistä varten. Asuminen ja rakentaminen ovat kvartaalitalouden liiketoimintaa, tosin kvartaalilla tarkoitetaan tällä kertaa neljännesvuosisataa.  Asumisen kehittäminen ei ole pikavoittojen hakemista, vaan siinä haetaan kilpailukykyä, innovaatioherkkyyttä ja kokonaisajattelua. Energiatehokkuusvaatimukset ovat nostamassa uudestaan kaupunginosien roolia: miten energisoidaan kokonainen yhdyskunta säästämään, kierrättämään ja tuottamaan energiaa aivan uusilla tavoilla ja palveluilla? Osaoptimoinnin sijaan pitää nyt päästä käsiksi todellisiin yhdyskuntatason lisäarvoihin: millaista on pohjoisen pallonpuoliskon energiatehokas kaupunkielämä?

Maanomistajasta innovaatioiden mahdollistajaksi. Ennen yhdyskuntasuunnittelun profetiana oli korostaa kunnan roolia maanomistajana. On hämmästyttävää, että nykyään maapohjan omistaminen on entistä ajankohtaisempi kysymys. Kunta voi maanomistuksen ja kaavoituksen avulla tukea ja kannustaa uusien innovaatioiden kokeilua, kehittämistä ja markkinoille tuloa. Halu hakea uutta ja edistää innovatiivisuutta, kertoo kaupunkikehittämisen suunnanmuutoksesta. Erityishaasteena on kytkeä uusia tieteenaloja, uusia teollisuuden ja palvelujen toimialoja ja uusia läpimurtoteknologioita osaksi rakennettavia kaupunginosia.  Pienen Suomen rakennettu ympäristö – mikäli tämän prosessin osaamme nyt viedä luovana yhteiskehittelynä eteenpäin – on se kasvuympäristö, joka tuo sekä hyvinvointia ja hyvää elämää asukkaille mutta myös kilpailukykyä ja kansainvälistymistä niille teollisuuden toimijoille, jotka pystyvät ja haluavat osallistua pitkäjänteiseen asumisen kehittämiseen.

DI Kimmo Rönkä Movense Oy:stä oli konsulttina kehittämässä ja käynnistämässä asumisen osaamisklusteria vuosina 2005-2006.